ympäristötaide ja tilataide

Ympäristötaide ja Taide Ympäristössä

Kaikki taide ympäristössä ei ole ympäristötaide. Veistos ympäristössä on vain veistos ympäristössä.

Jo olemassa olevan veistoksen asettaminen luontoon luo vuoropuhelun taiteen ja luonnon välille. Ympäristötaide on taidemuoto, joka kehitettiin neljäkymmentä vuotta sitten, ja jonka tarkoituksena on saattaa katsoja osalliseksi taiteeseen eli sisällyttää hänet siihen, sen sijaan että he vain jakaisivat yhdessä sama tilan; taiteilija, erityisesti kuvanveistäjä, tunsi tarvetta kääriä tarkkailijan veistoksellisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Itse asiassa ympäristötaiteilija voi käyttää hyödykseen kaikkia keinoja ja materiaaleja maasta ja kivistä alkaen aina veteen ja kasveihin samoin kuin myös valoa ja ilmastoa.

YMPÄRISTÖTAIDE - TAIDE YMPÄRISTÖSSÄ

Taiteen näytteillepano mihin tahansa ympäristöön lisää taideteokseen uusia ulottuvuuksia samoin kuin ympäröivään alueeseen. Olipa ympäristö sitten kaupunki, maaseutu tai luonnollinen miljöö, vuoropuhelu syntyy aina. Asettaessaan paikoilleen jo olemassa olevia veistoksia taiteilijat ottavat huomioon tietyn alueen luonteen, kun valitsevat työlleen parhaan mahdollisen sijainnin.

Askel eteenpäin on tilanne, jossa taiteilijalle on tehty mahdolliseksi valmistaa veistos ja maksimoida sen liitto ympäristönsä kanssa, jonne se tullaan sijoittamaan. Paikkasidonnainen taide on mittatilaustyötä tiettyä paikkaa varten.

Ympäristötaide taas on erityistaidemuoto, joka kehitettiin neljäkymmentä vuotta sitten siinä tarkoituksessa, että ympäristön ainekset muokattaisiin osaksi taideteosta. Yksi ympäristötaiteen muoto on maataide, joka käyttää suoraan, ja pääasiallisesti, luonnon materiaaleja muuttamatta niitä raaka-aineiksi, jotka eivät muistuta mitenkään alkuperäistä tilaansa. Maataide houkuttelee katsojan ikään kuin astumaan sisään ja ottaa hänet tilapäisesti osaksi taideteosta. Sen sijaan, että taideteokset ja katsojat yksinkertaisesti vain jakaisivat saman tilan, ympäristötaiteilijat sisällyttävät katsojan suunnittelemaansa ympäristöön. Ympäristötaiteilija hyödyntää keinoja ja materiaaleja, jotka vaihtelevat maalajeista ja kivistä veteen ja kasveihin saakka. Myös valo ja ilmasto lasketaan taiteeksi. Kun vuonna 1969 keksin termin ”ympäristöveistos”, olin tehnyt ensimmäisen taideteokseni, joka käsitti koko ympäristön, sisältäen materiaaleja ympäristöstä, enkä käyttänyt veistos sanaa sen perinteisessä merkityksessä. Tavatessani Henry Mooren keskustelimme tästä projektista sekä Isamu Noguchin puutarhoista. Moore oli sitä mieltä, että niihin olisi tarpeen sisällyttää taiteilijan tekemä veistoksellinen elementti, ja että hänen oli joskus vaikeaa hyväksyä näitä puutarhoja veistoksiksi. Yhdeksänkymmentäluvun alussa työryhmä perusti Suomessa ympäristötaidesäätiön, jota varten muutamia valokuviani lainattiin esimerkiksi tästä taidemuodosta. Mutta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana suomalainen termi ”ympäristötaide”on erkaantunut sen todellisesta merkityksestä kuvaamaan mitä tahansa taideteosta, joka on sijoitettu enemmän tai vähemmän luonnolliseen ympäristöön. Vuonna 2009 järjestin yhdessä taidekeskus ArtRadiuksen ja Mikkelipuiston kanssa näyttelyn Mikkelipuistossa ja nimesin sen ”Ympäristötaide ja taide ympäristössä” havainnollistamaan tätä poikkeamaa ympäristötaidetermin alkuperäisestä merkityksestä.